tiistai 14. kesäkuuta 2016

Mieli ja sen toinen puoli


Musta tuntuu, että vasta viimeisen vuoden, parin aikana oon alkanut hahmottamaan sitä, kuka olen ja mitä haluan. Suurimmat askeleet olen ottanut vuodenvaihteen jälkeen.
Oon aika pitkälti määritellyt mun elämää ja identiteettiäni työ- ja opiskeluhaaveiden kautta: haluan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. No, se tietysti pitää paikkansa, sitähän mä haluankin, mutta vasta jotenkin viime aikoina mulle on valjennut, ettei se aivan riitä. Tietenkään.
Mä luulen, että kun eron jälkeen neljä vuotta (kyllä, siitä on neljä vuotta, ja kyllä, vaikeeta on ollut) sitten aloin keräillä itseni rippeitä kokoon, mulla ei ollut juuri muuta tarttumapintaa kuin kirjoittaminen: siis että siinä mä olen hyvä ja sitä mä haluan tehdä. Muuta ei oikein ollut, kaikki oli hukkunut monen tekijän summana parisuhteen alle.

Omien monien ja vielä useampien puolien hyväksyminen on tuottanut todella voimakasta tuskaa viime aikoina. Sen ymmärtäminen, etten olekaan stabiili persoonallisuus, aina avoin, voimakastahtoinen, sosiaalinen, hauska ja rohkea, on ollut aika kammottavaa, vaan toisaalta myös hyvin avartavaa.
On todella hämmentävää huomata, että on kuvitellut itsensä hyvin erilaiseksi kuin mitä lopulta onkaan. Ihmisellä on helposti hyvin subjektiivinen näkemys omasta itsestään, ja se on aina osittain peilikuva muiden ajatuksista. Mua pidetään avoimena ja rohkeana, no sellainenhan mä usein myös olen. Mutta se ei ole koko totuus, varsinkaan kun tiettyjä omia puoliaan on visusti piilottanut koko elämänsä ajan. Harva kuvailisi mua epävarmaksi tai pelokkaaksi (paitsi ehkä nyt viime aikojen jälkeen), saati herkäksi. Ne puolet kuitenkin on osa mua, ihan yhtä oikeutetusti kuin muutkin ominaisuudet. Mikä mä olen määrittelemään, millainen piirre mussa ylipäätään on hyväksyttävä ja millainen ei?

Yliopiston aloittaminen viime syksynä sysäsi kaiketi liikkeelle oman identiteetin rajojen hahmottelemisen ihan toden teolla. Ja kun koko syksyn meni pää kolmantena jalkana bileistä toiseen, suoritti kursseja opintopisteiden himoissaan ja haali tekemistä viikon jokaiselle päivälle, tuli lopulta vastaan seinä, jota ei ihan noin vain ylitettykään.
Monesti kai ihminen pysähtyy juurikin vasta sitten, kun on kertakaikkinen pakko.
No, lopulta oli pakko ottaa ihan kaikkeen etäisyyttä, häipyä hetkeksi somesta, valkaista nenä. Olla hiljaa kotona, ja miettiä elämää. Ahdistua niin paljon, että pelottaa sen jääminen pysyväksi ystäväksi. Miettiä, että mitä helvettiä mä oikein teen mun elämällä, vaikka mä tiedänkin mitä teen mun elämällä.
Ja myös katsoa taaksepäin ensimmäistä kertaa rehellisesti, realistisesti ja edes yrittäen olla objektiivinen. Mitä on tapahtunut aiemmin sellaista, mikä on tehnyt musta tällaisen, ja millaisen tämä hetki tulee lopulta muovaamaan musta?

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa, koska koko ajan mulla paukuttaa takaraivossa sellainen ääni, joka huutaa, että "et sä voi sanoa näitä asioita ääneen".  Juuri siksi kuitenkin kai kirjoitan. Jotenkin sekin tunne kytkeytyy siihen, kuinka vaikeaa mun on myöntää, että nyt ottaa koville. Jos sanon sen sillä hetkellä, kun on vähän hankalampaa olla Emma, en olekaan se vahva ja rohkea, joka omissa silmissäni haluan olla. Jälkikäteen olen saattanut mainita, että huhhuh olipa silloin vähän haastavaa, mutta vasta sitten, kun olen omatoimisesti rämpinyt kurjien asioiden yli. Ei pääse sitten kukaan ajattelemaan, että jaa, eikö tuo pärjää itsekseen.
Mun kaikista voimakkain ongelma oman itseni kanssa on ollut se, että oon lähestulkoon kieltänyt omien ongelmieni olemassaolon, usein onnistuneesti ainoastaan itseltäni. Oon kieltänyt esimerkiksi menetysten aiheuttaman surun, rakkaudenkaipuun, ja ennen kaikkea visusti kieltänyt kaipaavani varauksetonta hyväksyntää ja kelpaamista. Oon jauhanut silmät ja suut täyteen niin itselleni kuin muillekin, että ja pah, itsekseen on kaikkein paras. No kai, on ollut pakko suojella itseään pahoilta ajatuksilta, kun ei tässä kauheasti ole ollut vaihtoehtoja. On pitänyt maalailla itsestä itsenäistä, suurta sankaritarta, joka ei mitään lässytystä kaipaa. Mulla ei ole suruja, ei mielipahaa muuta kuin nopeasti ohimenevää, musta ei tunnu pahalta vaan mua ainoastaan v*tuttaa. Mua ei itketä, vaan oon reipas, niinhän mulle on sanottu!
Ominaisuuksien ja tunteiden, jotka koen itsessäni heikkouksiksi (siis kuten täysin normaali tunne nimeltä suru), myöntäminen on ollut mulle niin järjetön punainen vaate, että niitä puolia piilotellessa hajosi lopulta koko pakka. Levisi, kuin Jokisen eväät. Hitto, mikä sotku!
Kaikista typerintä (ja toisaalta myös lohdullista) on se, etten kuunaan ajattelisi kenestäkään toisesta ongelmineen näin rajoittuneesti.

Mun mielestä henkilökohtaiset kriisit on aina mahdollisuus muutokseen ja henkiseen kasvuun. Mä toivon, että näitä asioita tarpeekseni pyöriteltyäni, monia asioita myönnettyäni, oon taas hieman enemmän perillä omasta elämästäni, ymmärrän taas hieman enemmän maailmaa ympärilläni ja löydän muutaman uuden harmaan sävyn mustan ja valkoisen rinnalle.

Ensimmäisenä opettelen olemaan itselleni rehellinen.

3 kommenttia:

  1. Ihanan rehellinen postaus, Emma! Oot mahtava tyyppi <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Larissa, kiitos! Paljon halauksia sulle <3

      Poista
  2. Pilkku go! Jos mä kuvailisin sua jollekin joka ei sua tuntisi sanoisin että oot intohimoinen, herkkä, mielikuvituksellinen, ailahteleva, kärkäs, ihana ja rakas!

    VastaaPoista