Mieli ja sen toinen puoli

Musta tuntuu, että vasta viimeisen vuoden, parin aikana oon alkanut hahmottamaan sitä, kuka olen ja mitä haluan. Suurimmat askeleet olen ottanut vuodenvaihteen jälkeen.
Oon aika pitkälti määritellyt mun elämää ja identiteettiäni työ- ja opiskeluhaaveiden kautta: haluan kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. No, se tietysti pitää paikkansa, sitähän mä haluankin, mutta vasta jotenkin viime aikoina mulle on valjennut, ettei se aivan riitä. Tietenkään.
Mä luulen, että kun eron jälkeen neljä vuotta (kyllä, siitä on neljä vuotta, ja kyllä, vaikeeta on ollut) sitten aloin keräillä itseni rippeitä kokoon, mulla ei ollut juuri muuta tarttumapintaa kuin kirjoittaminen: siis että siinä mä olen hyvä ja sitä mä haluan tehdä. Muuta ei oikein ollut, kaikki oli hukkunut monen tekijän summana parisuhteen alle.

Omien monien ja vielä useampien puolien hyväksyminen on tuottanut todella voimakasta tuskaa viime aikoina. Sen ymmärtäminen, etten olekaan stabiili persoonallisuus, aina avoin, voimakastahtoinen, sosiaalinen, hauska ja rohkea, on ollut aika kammottavaa, vaan toisaalta myös hyvin avartavaa.
On todella hämmentävää huomata, että on kuvitellut itsensä hyvin erilaiseksi kuin mitä lopulta onkaan. Ihmisellä on helposti hyvin subjektiivinen näkemys omasta itsestään, ja se on aina osittain peilikuva muiden ajatuksista. Mua pidetään avoimena ja rohkeana, no sellainenhan mä usein myös olen. Mutta se ei ole koko totuus, varsinkaan kun tiettyjä omia puoliaan on visusti piilottanut koko elämänsä ajan. Harva kuvailisi mua epävarmaksi tai pelokkaaksi (paitsi ehkä nyt viime aikojen jälkeen), saati herkäksi. Ne puolet kuitenkin on osa mua, ihan yhtä oikeutetusti kuin muutkin ominaisuudet. Mikä mä olen määrittelemään, millainen piirre mussa ylipäätään on hyväksyttävä ja millainen ei?

Yliopiston aloittaminen viime syksynä sysäsi kaiketi liikkeelle oman identiteetin rajojen hahmottelemisen ihan toden teolla. Ja kun koko syksyn meni pää kolmantena jalkana bileistä toiseen, suoritti kursseja opintopisteiden himoissaan ja haali tekemistä viikon jokaiselle päivälle, tuli lopulta vastaan seinä, jota ei ihan noin vain ylitettykään.
Monesti kai ihminen pysähtyy juurikin vasta sitten, kun on kertakaikkinen pakko.
No, lopulta oli pakko ottaa ihan kaikkeen etäisyyttä, häipyä hetkeksi somesta, valkaista nenä. Olla hiljaa kotona, ja miettiä elämää. Ahdistua niin paljon, että pelottaa sen jääminen pysyväksi ystäväksi. Miettiä, että mitä helvettiä mä oikein teen mun elämällä, vaikka mä tiedänkin mitä teen mun elämällä.
Ja myös katsoa taaksepäin ensimmäistä kertaa rehellisesti, realistisesti ja edes yrittäen olla objektiivinen. Mitä on tapahtunut aiemmin sellaista, mikä on tehnyt musta tällaisen, ja millaisen tämä hetki tulee lopulta muovaamaan musta?

Tuntuu jotenkin vaikealta kirjoittaa, koska koko ajan mulla paukuttaa takaraivossa sellainen ääni, joka huutaa, että "et sä voi sanoa näitä asioita ääneen".  Juuri siksi kuitenkin kai kirjoitan. Jotenkin sekin tunne kytkeytyy siihen, kuinka vaikeaa mun on myöntää, että nyt ottaa koville. Jos sanon sen sillä hetkellä, kun on vähän hankalampaa olla Emma, en olekaan se vahva ja rohkea, joka omissa silmissäni haluan olla. Jälkikäteen olen saattanut mainita, että huhhuh olipa silloin vähän haastavaa, mutta vasta sitten, kun olen omatoimisesti rämpinyt kurjien asioiden yli. Ei pääse sitten kukaan ajattelemaan, että jaa, eikö tuo pärjää itsekseen.
Mun kaikista voimakkain ongelma oman itseni kanssa on ollut se, että oon lähestulkoon kieltänyt omien ongelmieni olemassaolon, usein onnistuneesti ainoastaan itseltäni. Oon kieltänyt esimerkiksi menetysten aiheuttaman surun, rakkaudenkaipuun, ja ennen kaikkea visusti kieltänyt kaipaavani varauksetonta hyväksyntää ja kelpaamista. Oon jauhanut silmät ja suut täyteen niin itselleni kuin muillekin, että ja pah, itsekseen on kaikkein paras. No kai, on ollut pakko suojella itseään pahoilta ajatuksilta, kun ei tässä kauheasti ole ollut vaihtoehtoja. On pitänyt maalailla itsestä itsenäistä, suurta sankaritarta, joka ei mitään lässytystä kaipaa. Mulla ei ole suruja, ei mielipahaa muuta kuin nopeasti ohimenevää, musta ei tunnu pahalta vaan mua ainoastaan v*tuttaa. Mua ei itketä, vaan oon reipas, niinhän mulle on sanottu!
Ominaisuuksien ja tunteiden, jotka koen itsessäni heikkouksiksi (siis kuten täysin normaali tunne nimeltä suru), myöntäminen on ollut mulle niin järjetön punainen vaate, että niitä puolia piilotellessa hajosi lopulta koko pakka. Levisi, kuin Jokisen eväät. Hitto, mikä sotku!
Kaikista typerintä (ja toisaalta myös lohdullista) on se, etten kuunaan ajattelisi kenestäkään toisesta ongelmineen näin rajoittuneesti.

Mun mielestä henkilökohtaiset kriisit on aina mahdollisuus muutokseen ja henkiseen kasvuun. Mä toivon, että näitä asioita tarpeekseni pyöriteltyäni, monia asioita myönnettyäni, oon taas hieman enemmän perillä omasta elämästäni, ymmärrän taas hieman enemmän maailmaa ympärilläni ja löydän muutaman uuden harmaan sävyn mustan ja valkoisen rinnalle.

Ensimmäisenä opettelen olemaan itselleni rehellinen.

Väliaikakatsaus somettomuuteen ja viinattomuuteen

35 päivää ilman Facebookia, 81 päivää ilman alkoholia. Mitä on tapahtunut?

• Olo on seesteisempi, huomattavasti seesteisempi. En koe jääneeni mistään elintärkeästä paitsi.
• Olen yhä suunnilleen kartalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu - nyt tosin luen uutisia ennen kaikkea omista lähtökohdistani, en ainoastaan muiden vinkkailun ja linkkailun mukaan news feedistä.
• Olen saanut aikaiseksi paljon, paljon enemmän asioita kuin ennen.
• Olen nukkunut paljon, paljon enemmän kuin ennen. Ja olen toisaalta herännyt paljon, paljon aikaisemmin, siis itsestään viimeistään kello 8.

• Olen joogannut, alkanut taas käymään salilla (mun ihana pikkuveljeni teki mulle ikioman ohjelman <3), ja lenkkeillyt pitkiä sunnuntailenkkejä.
• Olen huomannut olevani kekseliäämpi ja luovempi kuin aiemmin. Olen organisoinut pulkkakilpailuja ja diy-projekteja.
• Olen oppinut itsestäni taas paljon. Siis paljon sellaisia asioita, että ahaa, mä oonkin tällainen vaikka oon luullut, että oon hyvinkin sellainen. Se on omituista, koska olen kuvitellut tuntevani itseni jo melko hyvin.

• Olen syönyt hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan: mulla on ollut aikaa ja innostusta laittaa ruokaa ja toisaalta myös varaa käydä ulkona syömässä. En ole tilannut pizzaa (paitsi omg kuulin, että Ravintola Sannasta saa pizzaa vegaanisella juustolla!!!) enkä käynyt herranvuosiin Hesburgerissa.
• Sen sijaan olen testaillut Tampereen Fafa'sin tarjontaa ja ravinnut itseäni iki-ihanan Zeytuunin luomuksilla. Menkää niihin, kaikki tyypit! Voin tulla mukaan!

• Olen kokeillut uusia juttuja: avantouintia esimerkiksi. Muita esimerkkejä en itseasiassa keksikään. Kokeilisin, jos keksisin. Avantouinti oli btw ihan parasta.
• Olen lukenut enemmän kuin viimeiseen pariin vuoteen yhteensä. Jos siis pääsykokeisiin valmistautumista ei lasketa.
• Laiskottelu on tuntunut oikeutetummalta. En tiedä miksi, en osaa selittää. 

• Olen muutaman kerran harmitellut sitä, etten voi tarkistaa helposti kuka jokin henkilö on - ja tätä kautta olen saanut huomata, että on oletusarvo olla Facebookissa stalkattavana.
• Olen itse pitänyt vähemmän yhteyttä ihmisiin. Toisaalta mulla on ollut niin kiire koulun kanssa, että se on jo omalta osaltaan estänyt liiemmät treffailut, toisaalta raskas talvi tunnemyrskyineen ei ole myöskään edistänyt mun sosialisoitumista. Ja toisaalta on tehnyt myös ihan hyvää vähän hengähtää, koska olen aina ollut aktiivinen yhteydenpitäjä hirveän moneen suuntaan.
• Saan ehkä aavistuksen vähemmän yhteydenottoja ihmisiltä, mutta toisaalta puhelimen piipatessa tiedän viestin lähettäjän todella ajatelleen minua, kun en ole ollut vain listoilla roikkuva vihreä pallo. 

Kokonaisuudessaan tää on siis ollut äärimmäisen positiivinen kokemus, ja jättää kyllä jälkensä varmasti myös aikaan jälkeen ihmiskokeen. Toivon, ettei some tule enää missään vaiheessa olemaan niin iso osa mun arkea - samoin toivon kyllä myös alkoholin kohdalla. Less is more, kerrankin.

Pirullinen PPD, eli minä ja hiusväriallergia.

Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran marraskuussa 2011. Julkaisen osan siitä nyt uudelleen (ja kommentit myös), koska se on koko blogihistoriani haetuin, luetuin ja kommentoiduin postaus, ja ymmärrän hyvin miksi. Nykyään hennaan hiukseni, enkä voisi olla tyytyväisempi. En myöskään enää värjäisi hiuksiani pikimustaksi, mutta nohh. Hennauksesta myöhemmin lisää. 

Kuvituksena tässä versiossa luonnollinen hiusvärini 1990-luvulta.

Olin pitkään ensin tummanruskea- ja sitten mustatukkainen. Minulla oli ihana, kaunis ja pitkä musta tukka. Olin leikannut siihen täydellisen otsatukan, hiukset olivat kiiltävät ja ne oli helppo laittaa.
Vaalea tukka oli aina jollain tapaa likaisen tai muuten ruman näköinen, mutta musta oli aina täydellinen.
Musta tukka sopi vaaleaan ihooni, ja mustaan oli helppo yhdistää mitä tahansa värejä, niin vaatteissa kuin asusteissakin.

Ehdin värjätä hiuksiani mustaksi ehkä noin pari-kolme vuotta. Sain toisinaan päähäni muutama päivä värjäyksestä hieman kutinaa, mutta luulin sen johtuvan vain päänahkaan juuttunesta väristä tai kuivuneesta hiuspohjasta. Voi, miten väärässä olinkaan.
Toisinaan kutinaa ei tuntunut, enkä näin ollen osannut yhdistää sitä hiusväriin. Varsinkaan, koska kutina tuli parin päivän viiveellä.
Jatkoin värjäilyä, kunnes korvanlehteni alkoivat vuotaa märkää. Ihan tosi, olin niin urpo, etten tajunnut olevani pahasti allergisoitunut.

Viimeisimmillä värjäyskerroilla koitin pelastaa tilannetta teettämällä kampaamossa hellävaraisilla väreillä värihuutelun ja laittamalla vaaleammanruskean värin - turhaan. Päänahka oli täynnä vesikelloja ja korvanlehdet turvonneet pari viikkoa. Kulutetun kortisoonin määrää ei voi edes kuvailla.

Siinä sitä sitten oltiin. Voi kuulostaa pinnalliselta (ja no, sitä se onkin), mutta surin asiaa todella paljon. Rakastin hiuksiani yli kaiken, rakastin mustaa tukkaa.
Sinimusta väri ja PPD eli para-fenyleenidiamiini olivat allergisoineet minut lopullisesti. Tämän sain selville selatessani internetin ihmeellistä maailmaa yön pimeinä tunteina mustista hiuksista haaveillen. Helsingin Allergia- ja Astmayhdistys kertoo asioista selkeästi, netistä löytyy useita saman kohtalon kokeneita mustatukkaisia.
En ole siis käynyt testeissä, vaan laskenut yksinkertaisen yhteenlaskun. PPDtä on erityisen paljon mustassa hiusvärissä.

Kävi ilmi, että PPD on todella ikävä ja paha allergeeni. Sitä on kaikissa hiusväreissä, joissa on hapete. Se ei varsinaisesti ole siis väriaine, vaan ymmärtääkseni väriä kiinnittävä aine.
PPD tunnetaan myös nimellä "musta henna". Se ei kuitenkaan ole oikeaa, luonnonmukaista hennaa, vaan vaarallinen myrkky.
Monesti hennaväreistä varoitellaan juuri tämän mustan hennan takia. Varuillaan saa ollakin, sillä synteettistä ppd:tä käytetään toisinaan luonnollisen hennan sijasta esimerkiksi ulkomailla hennatatuointien tekoon.
PPD on EU-direktiivin turvin sallittu Suomessakin, vaikka ennen unioniin liittymistä ainetta ei saanut käyttää Suomeen tuotavissa hiusväreissä.
Värinpoisto on ainoa, jota voin "turvallisesti" käyttää, ja sen käyttö ei mielestäni ole kovin suositeltavaa.

PPD:tä tai sen johdannaisia käytetään edelleen järjestäin kaikissa hiusväreissä. Muutamia suoraväritekniikalla toimivia värejä, kuten Elumen, markkinoilta jo löytyy, mutta perinteistä, vaaratonta kestoväriä saadaan vielä odotella. Monet luonnonmukaisiksikin mainostetut hiusvärit ovat kokeneet viherpesun, mutta purkin sisältö voi todellisuudessa olla täysin verrattavissa normaaleihin kestoväreihin - tarkkana saa siis olla.

Tässä lopussa mulla oli lätinää shokkiväreillä värjätyistä, kirkuvanpunaisista hiuksista: käytin siis värinpoistoa ja erilaisia shokkivärejä hyvän tovin vuonna 2011. Se leikki päättyi lopulta, kun jouduin maalaamaan kylppärin putket uudelleen valkoiseksi. 

Jos tulee mieleen kysymyksiä, yritän vastata parhaani mukaan! 

Musta tulee isona toimittaja

Muistan, kuinka viime vuonna tähän aikaan pakersin hiki hatussa journalistiikan ja viestinnän pääsykoemateriaalien parissa. Luin, pänttäsin, yritin ymmärtää tieteellistä tekstiä, panikoin, koska en ymmärtänyt tieteellistä tekstiä, alleviivasin, yliviivasin, tein reunamerkintöjä, opettelin sisällysluettelon ulkoa. Ja se oli jo toinen kerta saman savotan parissa. Kavereiden kysyessä mun iltapäivän, huomisen tai viikonlopun suunnitelmia, vastaus oli aina sama: luen, mitäs siinä edes kyselet.
Lukemisen ohessa nollasin aivojani tekemällä ääliömäisiä Heliumbooth -videoita ja pelaamalla HayDayta. Molemmista appseista sain noiden 3 kuukauden aikana niin tarpeekseni, etten oo koskenut niihin since.

Mutta se kannatti, sillä 12 viikon uurastus palkittiin hyväksytty-paperilla. Se oli paras ja hienoin tähän mennessä saavuttamistani asioista. Olisin voinut pyörtyä, kun luin tuloksen netistä kaverin vinkattua tulosten tulleen.
En uskaltanut kertoa asiasta juuri kellekään, koska pelkäsin pääsykoetuokseni tarkistuksessa käyneen valtavan suuren virheen.
Sitten tuli kirje postissa. Sitten tuli paksumpi kirje postissa. Sitten kävi kaikenlaista, ja kesä tuntui ihan supertylsältä, koska halusin vain syyskuun.

Nyt siis opiskelen Tampereen yliopistossa journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa ensimmäistä vuotta, olen vielä tämän, lukuvuoden viimeisen, periodin verran fuksi. Mulla on edessä jotakuinkin 4 vuotta opiskelijaelämää, ellei nyt jotain mullistavaa tapahdu.

Toimittajan työ on ollut mulle unelma-ammatti niin kauan kuin pystyn muistamaan. Haaveilin siitä salaa jo lukiossa, mutta koska olin niin kurkkuani myöten täynnä opiskelua, heitin kaikki ajatukset jatko-opiskelusta läskiksi, hain opinto-ohjaajan patistuksesta "vaan johonkin", ja jättäydyin lakki päässä tekemään töitä.
Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista: muutama mulle sopimaton työpaikka, parisuhde, työharjoittelu paikallislehden toimituksessa, vähän pidempi pätkä sijaisuuksia ja lomatuurauksia, parisuhteen päättyminen, freelancer-juttuja maakuntalehden kaupunkiliitteeseen, kotipaikkauntaan kypsyminen, Tampereelle muutto ja lopulta ahdistavan päämäärätön kelluminen, joka herätti vanhan, salaisen ja kuopatun haaveen opiskelusta henkiin.

Mun tutkintoni valmistaa musta lopulta toivon mukaan yhteiskuntatieteiden maisterin. Näin siis, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan.
En koskaan oikein ajatellut olevani yliopistomaailmaan soveltuva ihminen. Kaikki on niin kovin teoreettista, moni asia lentää korkealla yli hilseen, tieteellinen kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Tiedostan kuitenkin, että ollakseen toimittaja, on ihan näppärää omistaa muutakin kuin ylioppilastutkinto. Ja toisaalta, myös akateemiseen maailmaan pääsee sisälle, kun hieman näkee vaivaa.

Uskon, että vaikka olen ehkä keskiverto yliopisto-opintoja aloittavaa opiskelijaa vanhempi, se nimenomaan on mun etuni. Musta ei olisi ikinä ollut silloin lukiosta valmistuneena tähän, never. Olin niin epäkypsä, ja sen lisäksi halusin aivan erilaista elämää. En olisi osannut arvostaa opetusta, enkä liiemmin olisi varmaan ymmärtänytkään siitä mitään. Motivaatio, siis mikä?
Pari (köhköh, 6) välivuotta teki meikäläiselle hyvää: ehdin kokeilla työelämää, ehdin varmistua siitä, että nimenomaan toimittajan työ on mua varten. Ehdin myös erittäin voimakkaasti kokea sen, mikä ei ole mua varten - se on melkein vielä tärkeämpi kokemus mun listalla. Ehdin myös asettua Tampereelle, juurruttaa elämäni tänne. Kaikki meni siis juuri kuten pitikin.

Moni (keskimäärin 400+ henkilöä on osallistunut aiempien vuosien pääsykokeisiin) pakertaa Mediayhteiskunta-kirjan parissa parhaillaan, loput pääsykoemateriaalista kaiketi julkaistaan piakkoin. Meidän ainejärjestön, siis Vostokin, fuksit järjestävät valmennuspäivän (infoa esimerkiksi täällä) kuukauden päästä. Vielä on hyvin aikaa tuskastua, epäillä omaa osaamista, valua syvälle itsensäruoskinnan kuiluun ja vaipua epätoivoon!

Muutama vinkki kuitenkin sinnikkäille treenaajille parin kuukauden rutistukseen:

- Etsi opiskelukaveri, jos mahdollista. Mene valmennuspäivään, tutustu siellä johonkuhun kenen kanssa voit käydä suullisesti läpi pääsykoemateriaalin asioita. Tai käytä sosiaalista mediaa hyväksesi. Toisen samassa jamassa olevan hekilön kanssa keskustelemalla vaikeatkin asiat aukeaa helpommin.
- Opettele kirjan sisällysluettelo. Pystyt myöhemmin yhdistämään oppimiasi asioita sisällysluettelon avulla mielessäsi.
- Tutki aiempia pääsykokeita. Niitä löytyy täältä.
- Lue, lue ja lue. Lue niin, että ymmärrät, älä vain opettele ulkoa. Etenkin artikkelit tuotti mulle itselle, tieteellisen tekstin lukemisessa noviisille, suuria hankaluuksia. Tee muistiinpanoja siitä, mitä tekstin sisältö tarkoittaa, älä siitä, mitä tekstissä lukee.

Kokeessa

- Järjestä ajankäyttö fiksusti. Älä jää jumittamaan liikaa yhteen tehtävään. Palaa sen pariin, kun muut tehtävät on tehty. Aika kokeessa menee todella nopeasti.
- Älä keskity liikaa tuottamaan tieteellistä tekstiä. Anna vapaammissa esseetehtävissä kirjoitustaitosi ja tyylisi näkyä - omaa harkintakykyä käyttäen.
- Käytä kaikki kokeeseen annettu aika. Sisäänpääsy voi olla pisteestä kiinni.

Kokeen jälkeen

- Taputa itseäsi olalle, palkitse jollain kivalla ja ala odottaa kauhulla tuloksia. Huomioi, että tulokset voivat näkyä Opintopolussa jo päiviä viimeistä julkaisupäivää aiemmin.
- Päivitä siis Opintopolkua pakkomielteisesti.
- Jos et pääse sisään, käy katsomassa, mikä meni pieleen. Pääsykoetta on ainakin aiempina vuosina päässyt jälkikäteen tarkastelemaan. Sieltä voi poimia hyviä vinkkejä siihen, mitä korjata seuraavana vuonna.
- Jos pääset sisään, käy silti katsomassa pääsykoettasi. Tuskin muistat siitä kuumottavan tilanteen takia mitään. Samalla voit fiilistellä sitä, kuinka helvetin hyvä olit.

Jos yliopiston ovet ei kaikesta yrittämisestä huolimatta aukea tänä vuonna, sille on varmasti joku syy. Itse en päässyt ensimmäisellä yrittämällä, koska mulla oli vielä autolaina maksamatta, enkä olisi pärjännyt taloudellisesti (AHAHAHAHAHAAH lue: en vaan panostanut tarpeeksi vaan pelasin pelkästään HayDayta).
Älä lannistu, tee vuosi jotain hauskaa ja kokeile uudelleen.
Hylätty paperi on siitä hyvä paperi, että ainakin se kertoo sen, haluatko hakukohteeseesi oikeasti. Mun hylsy konkretisoi todella voimakkaasti sen, että haluan juuri tuonne, ja että olen valmis tekemään sen eteen töitä.

Jos joku, joka päätyy lukemaan tänne saakka, on hakemassa journalistiikan opintoihin, kommentoi ja kerro. Olispa hauskaa!

Purkkihamsterista aineettomaksi, I'm on my way.

Olen elellyt ruokavalioltani vegaanisesti nyt vuoden ja pari kuukautta sen päällekin. Enkä vaihtaisi sitä pois.
Kosmetiikkavarastot muuttuvat vegaanisiksi pikkuhiljaa - joillekin tuotteille on ollut todella hankala löytää korvaajaa, ja toisaalta taas monesti vegaaninen vaihtoehto on osoittautunut paremmaksi. Osa tuotteista tuntuu kestävän ja kestävän, ja mitään en heitä turhanpäiten pois, kun se kerran on ostettu.
Yllättävän paljon mulla on ollut jo lähtökohtaisesti cruelty free -tuotteita, kiva huomata. Sitten on tullut niitäkin tuotteita eteen, joiden olen kuvitellut olevan vegaanisia, mutta jotka olen jossain kohtaa huomannut sisältävän kuitenkin jotakin eläinperäistä: kosmetiikan vegaaniuden selvittäminen on joidenkin tuotteiden kohdalla melkoisen haastavaa. Facebookin Vegaanikosmetiikka-ryhmästä on ollut mulle suuri apu! Myös Vegaanituotteet-nettisivun kosmetiikan raaka-ainelista ja tuotemerkkilista ovat olleet kovassa tarkastelussa, samoin Animalian eläinkokeettoman kosmetiikan pupulista. Moni alunperin eläinperäinen ainesosa voidaan nykyään korvata synteettisellä, mutta aineen alkuperän selvittäminen se vasta rumba voi olla.

Varmaan jotakin aikuisuuden tuomaa järkeä tai jotain, mutta mulla on pakottava tarve päästä eroon kaikista turhista purkeista ja purnukoista, joita oon hanakasti vuosikaudet keräillyt. Yritän käyttää niitä pois, tuhlailematta toki joo, mutta kuitenkin. Monen tuotteen kohdalla olen päättänyt, että en tarvitse enää tilalle uutta. Kropan ja kasvojen kemikaalikuormitus mietityttää parabeeneineen ja alumiineineen, mä olen uutterasti meikannut 13-vuotiaasta asti näppyläisen naamani piiloon, tunkenut kasvoihini, kainaloihini ja päänahkaani vaikka mitä tököttejä. Lopulta, jos alkaa miettimään kemikaalien terveysvaikutuksia, saa kipata melkoisen kasan kosmetiikkaa yli laidan - niin moni tuote sisältää jotakin arveluttavaa. Koska olen allergisoitunut hiusväreille ja ainakin joillekin ripsiliimoille, en halua pelleillä muidenkaan tököttejen kanssa turhaan. Siksi pyrin pikkuhiljaa siirtymään luonnonkosmetiikan turvallisemman oloisille vesille. Seuraavana vuorossa on tilaus Lushille, en malta odottaa, että mun hoitoaine ja shampoo loppuu.

Jos mä mietin mun purnukkamenneisyyttä ja yritän poimia joitakin mun lempituotteita kaikkien satojen kokeiltujen joukosta, ei pulpahda mitään mieleen. Ei mitään sellaista, että jumaliste tää shampoo on aivan eri luokkaa kun muut shampoot! Oon kokeillut hirveän montaa eri meikkivoidetta, eikä mikään mun iholle tehnyt ihmeempää ihmettä. On paksumpia, on ohuempia, joo. Huonoja, ja ihan hyviä, mutta ei maailmaa mullistavia.
Mun mielestä se kertoo hyvin just sen loputtoman kokeilemisen ja testailemisen turhuudesta. Miksi herranjumala mä olen ostanut hiusnaamioita joka lähtöön, kun todellisuudessa mun hiukset ei ole yhtään sen ihmeemmiks koskaan minkään kosteuttavan mutanaamion voimasta muuttunut?
Tokihan tämä nyt on hyvin voimakas kärjistys. Kivahan se on käyttää kivoja tuotteita. Arjen luksusta and so on, mutta ei mulle enää.

Nyt tuntuu, että mitä simppelimpää, sen parempi. Olen pilkannut äitiäni aineettomuudesta niin pitkään kun muistan, porukoilla on ollut turha etsiä tuotteita täsmäkäyttöön. Ei suihkugeeliä, ei kuorinta-aineita, ei mitään ylimääräistä muka-luksusta, Marseille-saippua käy kaikkeen. Nyt huomaan muuttuvani äitini kaltaiseksi tässäkin asiassa. Kaikki purkit pois, jos samaa tuotetta voi käyttää sekä naamaan, että kainaloihin, mulle se heti (thanks, kotimainen klassikkotuote LactoLine, jolla jo teininä hinkkasin koko vartaloni puhtaaksi! Siis, paluu juurille).

Ja hei! Paljon voi tehdä myös itse: suolasuihkeen keittelin hetki sitten kokoon, käytetyistä kahvinpuruista saa kookosöljyn tai muun kasviöljyn kanssa ihanan vartalokuorinnan. Kookosöljy rasvaa yöksi kasvot, sheivauksen jälkeen koivet. Itseasiassa se ajaa myös sheivausgeelin asian mainiosti.
Samalla säästää sievoisen summan rahaa.

Onko teillä jotain huippuvinkkejä kotikosmetiikkaan tai hihassa joitakin loistavia 100 in 1 -tuotteita? Mä poimin seuraavaan aihetta käsittelevään postaukseen omia suosikkeja, mutta nyt mun kosmetiikkalaarit on niin ruokottomassa kunnossa, etten kehtaa raottaa niitä. So sorry.

Onnellisuudesta

Luin Helsingin Sanomista kirjailija Tommi Melenderin haastattelun. Hän kritisoi haastattelussa onnentavoittelusta tulleen bisnestä: on elämäntaito-oppaita joka lähtöön, ja sitten niitä värityskirjoja. Mullakin on sellainen. Oon värittänyt siitä halvoilla, huonoilla värikynillä puolikkaan sivun. Siinä vaiheessa mun keskittymiskyky oli jo lentänyt ulos ikkunasta.

Elämäntaito-oppaat on kaikki melko samanlaisia, ja lopulta niissä toistuu melkolailla sama kaava.
Ne muistuttavat usein, että onnellisuus on meidän korviemme välissä, koostuu pienistä asioista, asenne ratkaisee. Miksi me ajattelevat ihmiset oikeasti tarvitsemme hyllyllisen kirjoja kertomaan sen meille?

Oon itsekin lukenut joitakin elämäntaito-oppaita, enkä koe saaneeni niistä kovinkaan hirveästi eväitä elämääni. Parempia ovat olleet psykologiaa valottavat kirjat, jotka antavat edes jonkunlaisen mahdollisuuden ymmärtää omaa mieltä ja sen toimintamalleja - ja sitä kautta ehkä muuttaa niitä onnellisempaan suuntaan. Ehkä.

Tai sitten se voi auttaa hyväksymään sen, että jahas, mä olen tällainen koska niin ja näin. Ja siitäkin voi saada onnellisuutta, koska hyväksyntä on hyvä juttu. Jep.

Melender kertoo kirjoittaneensa novellikokoelman onnesta, jotta saisi selville mitä se hänelle itseasiassa merkitsee.
”En tarvitse ekstrakiksejä, elämyksiä tai suuria onnentunteita. Tarvitsen arjen pysyvyyttä.”, hän kommentoi haastattelussa. 

Jokaisen olisi varmasti ihan hyödyllistä pohtia samaa kuin Melender.
Toisin kuin hän, mä tarvitsen välillä ekstrakiksejä ja suuria onnentunteita. Kuitenkin olen siitä onnellisessa asemassa, että mitä enemmän kasvan aikuiseksi, sitä useammin saan ne kiksit erittäin tavallisista ja pienistä asioista. Mulle riittää vaikkapa kirpparilta löytynyt punainen matkalaukku, pulkkakisat ja kuuma kaakao, kevään ensimmäinen kuiva asfaltti tai se, että taivun taas edelliskertaa vähän pidemmälle joogatunnilla. Onhan nekin elämyksiä, ehkä pienessä mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Toisaalta taas pysyvyys luo mulle voimakkaasti turvallisuudentunnetta, ja sitä huomaan kaipaavani paljon. Haluan, että asiat on päivästä toiseen suhteellisen samanlaisia: haluan syödä aamuisin saman aamupalan, rakastan olla kotona. 

On ihan fiksua opetella muistamaan, että onnentunne itsessään, kuten mikään muukaan tunne, ei ole pysyvä. Kaikki täällä on alati muuttuvaa. Se on ollut mulle hankala hyväksyä, mutta opin pikkuhiljaa: elämä ei ole kokoaikaista nousukiitoa tai korkealla lentelyä. Ei vaan voi olla. Ei kuulu olla. Joskus on ihan täysin normaalia olla matalalla.

Toisaalta musta tuntuu nykyään usein myös siltä, että vaikka olen surullinen, kun surettaa tai vihainen, kun siltä tuntuu, se ei vie pois mun onnellisuutta. En koe onnellisuutta niinkään tunteena muiden joukossa. Se on ennemminkin kokonaisuus, jonka katon alle mahtuu paljon. Ja elämän useammat sävyt tuo muistutuksen siitä, että on elossa - kun vaan vielä malttaisi kaikkein pahimmassa angstissaan muistaa, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.

Särmät hioutuu pikkuhiljaa, vaikka edelleenkin olen teatraalinen ja monen tunteen kohdalla kiihdyn nollasta sataan hyvin nopeasti.
Jos olo on ihan ookoo, elämä on tasaista ja pysyvää, turvallista, eikä tunnu oikein miltään, onko silloin onnellinen? Voisiko onnellisuus olla nimen omaan ihan vaan sellaista, että se ei tunnu miltään?  Mä luulen, että onnellisuus on sitä, että sen huomaa vasta pysähtyessään ajattelemaan ja huomaamaan sen.
Meidät on saatu kuvittelemaan, että esimerkiksi vaikkapa parisuhteen alkuhuuman kaltainen iki-ihana onnentunne olisi jotenkin saavutettavissa kokoaikaiseksi olotilaksi.
Ja kun odottaa vaan niitä suurimpia fiiliksiä, pienemmät asiat eivät välttämättä tunnu oikein miltään. Se on vähän surullista.

Onnellisuuteen ja onnentunteeseen liittyy tottakai hirveän paljon erilaisia asioita. Ja eri ihmisille ne näyttäytyy eri tavalla.
Ennen sain onnentunnetta itselleni ensisijaisesti materiasta, uusista jutuista ja tavaroista, melko pinnallisista asioista. Onnellisuutta sellainen ei kuitenkaan luo. En ole elämäni aikana kuitenkaan koskaan ollut onnellinen siksi, että mulla on ollut paljon tavaroita, paljon kaikkea uutta, paljon vaatteita. Ja että mulla on aina ollut jotain hauskaa ja railakasta odotettavaa.

Musta on ihanaa, että mä olen muuttunut tän asian suhteen aika paljonkin.

Just nyt oon eniten onnellinen siitä, että voin elää omien arvojeni mukaisesti ja omannäköistä elämää. Mun onnellisuus syntyy ihmisistä mun ympärillä, ja kiitollisuudesta heitä kohtaan. Sen lisäksi mut tekee onnelliseksi se, että osaan ja pystyn. Ei niinkään onnistumisten yksittäiset hetket, vaikka niistäkin tulee ihana olo. Ennemminkin niin, että kun katson mun elämää ulkopuolelta, voisi mun ulkopuolinen minä sanoa sille Emmalle, että hyvin pyyhkii. Mut tekee onnelliseksi se, että voin olla ylpeä asioista joita teen ja osaan.

Myös tavoitteet on mulle tärkeitä, siis se, että koen oloni tarkoitukselliseksi, ja että mulla on jotakin mihin pyrkiä. En tarkoita mitään painonpudotustavoitetta, joka on ikuinen (mun paino on viimesen 3 viikkoa hiisannut puolen kilon säteellä ylösalas, huumori alkaa olla vähissä), vaan tavoite voi olla vaikkapa sellainen, mitä toi koulu on mulle nyt. En kestä kellumista tai ajelehtimista epävarmuudessa. Ehkä tääkin tulee takaisin siihen pysyvyyteen: kun on tavoite, jota kohti menee, pysyy polulla.

Koska onnellisuus ei kuitenkaan ole stabiili tila, kuinka suuri määrä epäonnistumista tai vastoinkäymistä mahtuu onnellisuuden kanssa samaan mieleen? Voin olla onnellinen, vaikka mun painoni ei putoa, koska se on pikkujuttu. Voin olla onnellinen, vaikka onkin taloudellisesti tiukkaa, koska voin saada apua ja toisaalta sen voin kääntää myös positiiviseksi: enpähän ainakaan kuluta turhaan.

Vaan entä, jos menetän terveyteni? Tai jonkun läheiseni? Siinä ei varmasti pikku joogahetki seesteytä mieltä. Tuskin myöskään lohduttaa ajatella, että heei, kato onnellisuus, se on asenteesta kii. Milloin onnellisuus palaa? Mitä voin tehdä saadakseni sen takaisin? Voiko tapahtua jotain, jonka jälkeen en voi koskaan enää olla onnellinen?

Tuskin.

Yksi lohdullisimpia asioita, jonka oon oppinut, on se, että mikään ei ole pysyvää. Toisaalta se on ollut hankala hyväksyä, mitä tulee hyviin asioihin. Toisaalta se on kuitenkin aika tasavertaista ja oikeudenmukaista.

Ei onni, muttei myöskään onnettomuus pysy. Kaikki tunteet korvaantuvat jossain vaiheessa toisella.

Elämän kannalta välttämättömiä: ravinto, uni, Facebook

Päätin armaan siskoni kanssa männäviikolla luopua Facebookin käyttämisestä 99 päivän ajaksi. Facebook-lakko jatkaa mun henkilökohtaisten satasten voittokulkua - 100 päivää ilman viinaa -projektikin sujuu kuin vettä vaan (hahahhaahaha oon niin nerokas).

Idea Facebook-lakosta, tai miksi sitä mieliikään kutsua, oli muhinut mun päässä jo pidemmän aikaa, koska koen valtavaa ahdistusta siitä informaatiotulvasta, jonka Facebookin kautta kohtaan päivittäin. 

Viimeisen puolen vuoden ajan mun olo on ollut ahdistuneempi kuin ikinä. Siihen on toki muitakin syitä, mutta uskon, että osansa tekee some ja ennenkaikkea Facebook: valtava informaatiotulva aiheuttaa mussa jotain mystistä turvattomuutta ja ahdistuneisuutta.
Facebook eroaa omassa käytössäni muista sosiaalisen median väylistä siten, että siellä ollaan eniten mielipiteet esillä, siellä moni asia on vakavaa ja totista. Jos vertaan vaikka Instagramiin tai ihan eri luokkaa olevaan Snapchattiin, joiden sisällöt ovat enemmän kevyttä, hauskaa ja kaunista.

Olen ollut Facebookissa jäsenenä varmaan jotakuinkin 8 vuotta. Sinä aikana se on totisesti muuttunut, siitä kevyestä ja hauskasta jotenkin hirveän aggressiiviseksi. Musta tuntuu, että Facebook on kasvanut suloisesta babysta huutavaksi, kiroilevaksi teiniksi.

Sosiaalinen media myös muokkaa mielettömästi sitä ihmisjoukkoa, jonka kanssa on päivittäin kosketuksissa - ei nyt välttämättä fyysisesti, mutta u got the point.
Ilman sosiaalista mediaa mulla olisi kuulumisia vaihtava kontakti ehkä maksimissaan noin pariinkymmeneen ihmiseen. Heidän kanssaan juttelisin silloin tällöin henkilökohtaisesti kunkin kuulumisista, ajatuksista ja sen sellaisesta. Heitä mulla olisi ikävä. Silloin laittaisin heille viestin, että mulla on ikävä. Sitten sovittaisi treffit.
Toisinaan olisin pari päivää, ehkä viikonkin verran autuaan tietämätön kenenkään asioista.

Mulla olisi toisinaan tarve saada yhteys joihinkin muihin tämän parinkymmenen henkilön ulkopuolella oleviin henkilöihin. Hoitaisin sen todennäköisesti puhelimitse.

Moikkailisin noin parillekymmenelle muulle ihmiselle, jos kävelisivät kadulla vastaan, arviolta kerran puolessa vuodessa, jos sitäkään. Siinä mun elämänpiirini kaikessa yksinkertaisuudessaan olisi.

Kuitenkin Facebookissa mulla on yli 600 kaveria, jotka on hypänneet kaverilistalle elämän eri aikakausien varrelta. Valtaosaan en tietysti pidä aktiivisesti yhteyttä. Joistakin ihmisistä en edes oikeastaan tiedä mitään, vaan he ovat kaverilistalla esimerkiksi työn kautta.

Voisin toki karsia kavereideni määrää, mutta se ei varsinaisesti pureutuisi itse angstini kohteeseen, eli kokoaikaiseen tavoitettavuuteen ja vuorovaikutukseen.

Facebook ei ole koskaan ollut minulle mikään hyvin henkilökohtainen, pienen piirin yhteydenpitoväline. Mua ei ole koskaan liiemmin haitannut se, että mulla on siellä niin suuri määrä ihmisiä kaverilistalla. Eikä se varsinaisesti haittaa mua vieläkään.

Kuitenkin näinä aikoina, kun suomalaiset jakaantuvat mielipiteineen hyvin voimakkaasti, keskustelevat (tai riitelevät) asioista julkisesti, pommittavat mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja pahimmillaan jakavat älyttömyyksiä ja perättömyyksiä, olen alkanut miettiä sosiaalisen median käyttöni rajoja.

Haluanko ihan oikeasti kuulla näiden ihmisten mielipiteet? Ilman somea en kuulisi kaikkea tätä möyhäämistä kuin ehkä siltä oikealta lähipiiriltäni - johon siihenkin mahtuu useanlaista mielipidettä. Erona on se, että näiden ihmisten mielipiteet kiinnostavat minua. Näiden ihmisten kanssa voin myös itse keskustella sanan varsinaisessa merkityksessä.

Kuitenkin päivittäin syötteelleni puskee valtava määrä linkkejä, artikkeleita ja statuspäivityksiä, joita en itse ole tavallaan valinnut lukea.
Facebook on ollut minulle huoleton väline viettää aikaa ja pitää yhteyttä ihmisiin. Nyt se joka käyntikerralla nostaa verenpainetta, aiheuttaa pahaa mieltä, nostaa negatiivisia asioita mieleen ja tuuttaa ruudulleni kaikenmaailman soopaa. Tätä kaikkea tulee myös ihmisiltä, joiden kanssa en aivan varmasti kasvokkain ajautuisi keskustelemaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta tai pakolaiskriisistä. Ikinä.

Näistä lähtökohdista katsoen koin järkeväksi hillitä Facebookin vaikutusta elämääni. Pikaisella googlaamisella muutama muukin oli halunnut tehdä saman - löysin 99 days of freedom -sivuston.

Ensin ajattelin, että 99 päivää on hemmetin pitkä aika. Jäisin paljosta paitsi... Ai niin mistä?

Joten tässä sitä mennään, 12:n päivän kohdalla - ja olo on huomattavasti parempi.

Muun muassa yliopistoelämään liittyvät tapahtumakutsut bongaan ensimmäisenä Facebookista. Minulta oli mennyt ohi Tampereen Fafa'sin avajaiset (omg mikä onnettomuus!!!). Joitakin privaattiviestejä on jäänyt näkemättä. Jotakin infoa vaikkapa vegaaniasioissa löytäisin helpoiten Facebookista. 

Eli kyllä, Facebookilla on merkitystä. 

Tylsät odottelut ja ajantappamiset ovat haasteellisempia, sillä nyt tupakan lisäksi pannassa on myös Facebook, jonka sovelluskuvakkeen kohdalle sormi hakeutuu kuin huomaamatta. Ei ole yksi, ei kaksikaan kertaa, kun olen autopilotilla avannut Google-kalenterin appsin, jonka siirsin poistamani Facebook-sovelluksen tilalle.

Huolestuttavaa.

Olen huomannut joinain hetkinä hieman kaipaavani Facebookiin. Välillä tulee ihan sellainen olo, että muttaku mä haluuuuuun mennä sinne!!1111 Samanlaisia tuntemuksia aiheutti tupakka siitä irti pyristellessä. Ei mitään fyysisiä vieroitusoireita, toki, mutta kuitenkin sellaista huomaamatonta harmistusta, kun ei voikaan tarkistaa sieltä jotain tai tylsyyksissään plärätä merkityksetöntä newsfeedin virtaamista. Tapariippuvuus.

Mikä muu internetsivu saa aikaan sellaisen olon, että sinne on pakko päästä? Mikä internetsivu aiheuttaa pienen harmistuksen, kun sinne ei pääsekään tuosta noin urkkimaan muiden elämää?

Mikä internetsivu on niin läsnä elämässä, että siellä käyminen on totaalinen itsestäänselvyys, jota ilman on alkuunsa hankala olla? Mikä internetsivu saa sellaisen merkityksen, että se on yhtä normaali osa arkea kuin vessassa käyminen ja aamupalan syöminen (toivottavasti te kaikki syötte aamupalaa, se on päivän tärkein ateria).

Kuitenkin nykyään on muitakin tapoja pitää yhteyttä. Oletan, että ihmiset kykenevät tarvittaessa etsimään yhteystietoni tai lähestymään minua jotakin muuta kautta: Instagram, Snapchat, sähköposti ja WhatsApp ovat täysin normaalissa käytössä.
Mä olen saanut tähän mennessä 2 viestiä mun ystäviltä, jotka on huomanneet mun puuttuvan vihreiden pallukoiden rivistä. Ne lämmitti mua ihan hillittömästi enemmän kuin Facebook-chatikkunan kilahdus.

Jos asia on tärkeä, sopiva väylä löytyy varmasti. Ehkei yhteydenotto ole niin salamannopeaa ja helppoa, mutta mahdollista kuitenkin.
Kiireelliset asiat - onko niitä oikeasti? Mitkä asiat ovat niin kiireellisiä, että niihin pitää reagoida saman tien? Miten mä olen opettanut itseni tällaiseen tahtiin? Onko muilla samanlaisia ajatuksia?