Idea Facebook-lakosta, tai miksi sitä mieliikään kutsua, oli muhinut mun päässä jo pidemmän aikaa, koska koen valtavaa ahdistusta siitä informaatiotulvasta, jonka Facebookin kautta kohtaan päivittäin.
Viimeisen puolen vuoden ajan mun olo on ollut ahdistuneempi kuin ikinä. Siihen on toki muitakin syitä, mutta uskon, että osansa tekee some ja ennenkaikkea Facebook: valtava informaatiotulva aiheuttaa mussa jotain mystistä turvattomuutta ja ahdistuneisuutta.
Facebook eroaa omassa käytössäni muista sosiaalisen median väylistä siten, että siellä ollaan eniten mielipiteet esillä, siellä moni asia on vakavaa ja totista. Jos vertaan vaikka Instagramiin tai ihan eri luokkaa olevaan Snapchattiin, joiden sisällöt ovat enemmän kevyttä, hauskaa ja kaunista.
Facebook eroaa omassa käytössäni muista sosiaalisen median väylistä siten, että siellä ollaan eniten mielipiteet esillä, siellä moni asia on vakavaa ja totista. Jos vertaan vaikka Instagramiin tai ihan eri luokkaa olevaan Snapchattiin, joiden sisällöt ovat enemmän kevyttä, hauskaa ja kaunista.
Olen ollut Facebookissa jäsenenä varmaan jotakuinkin 8 vuotta. Sinä aikana se on totisesti muuttunut, siitä kevyestä ja hauskasta jotenkin hirveän aggressiiviseksi. Musta tuntuu, että Facebook on kasvanut suloisesta babysta huutavaksi, kiroilevaksi teiniksi.
Sosiaalinen media myös muokkaa mielettömästi sitä ihmisjoukkoa, jonka kanssa on päivittäin kosketuksissa - ei nyt välttämättä fyysisesti, mutta u got the point.
Ilman sosiaalista mediaa mulla olisi kuulumisia vaihtava kontakti ehkä maksimissaan noin pariinkymmeneen ihmiseen. Heidän kanssaan juttelisin silloin tällöin henkilökohtaisesti kunkin kuulumisista, ajatuksista ja sen sellaisesta. Heitä mulla olisi ikävä. Silloin laittaisin heille viestin, että mulla on ikävä. Sitten sovittaisi treffit.
Toisinaan olisin pari päivää, ehkä viikonkin verran autuaan tietämätön kenenkään asioista.
Ilman sosiaalista mediaa mulla olisi kuulumisia vaihtava kontakti ehkä maksimissaan noin pariinkymmeneen ihmiseen. Heidän kanssaan juttelisin silloin tällöin henkilökohtaisesti kunkin kuulumisista, ajatuksista ja sen sellaisesta. Heitä mulla olisi ikävä. Silloin laittaisin heille viestin, että mulla on ikävä. Sitten sovittaisi treffit.
Toisinaan olisin pari päivää, ehkä viikonkin verran autuaan tietämätön kenenkään asioista.
Mulla olisi toisinaan tarve saada yhteys joihinkin muihin tämän parinkymmenen henkilön ulkopuolella oleviin henkilöihin. Hoitaisin sen todennäköisesti puhelimitse.
Moikkailisin noin parillekymmenelle muulle ihmiselle, jos kävelisivät kadulla vastaan, arviolta kerran puolessa vuodessa, jos sitäkään. Siinä mun elämänpiirini kaikessa yksinkertaisuudessaan olisi.
Kuitenkin Facebookissa mulla on yli 600 kaveria, jotka on hypänneet kaverilistalle elämän eri aikakausien varrelta. Valtaosaan en tietysti pidä aktiivisesti yhteyttä. Joistakin ihmisistä en edes oikeastaan tiedä mitään, vaan he ovat kaverilistalla esimerkiksi työn kautta.
Voisin toki karsia kavereideni määrää, mutta se ei varsinaisesti pureutuisi itse angstini kohteeseen, eli kokoaikaiseen tavoitettavuuteen ja vuorovaikutukseen.
Facebook ei ole koskaan ollut minulle mikään hyvin henkilökohtainen, pienen piirin yhteydenpitoväline. Mua ei ole koskaan liiemmin haitannut se, että mulla on siellä niin suuri määrä ihmisiä kaverilistalla. Eikä se varsinaisesti haittaa mua vieläkään.
Kuitenkin näinä aikoina, kun suomalaiset jakaantuvat mielipiteineen hyvin voimakkaasti, keskustelevat (tai riitelevät) asioista julkisesti, pommittavat mielipiteitään sosiaalisessa mediassa ja pahimmillaan jakavat älyttömyyksiä ja perättömyyksiä, olen alkanut miettiä sosiaalisen median käyttöni rajoja.
Haluanko ihan oikeasti kuulla näiden ihmisten mielipiteet? Ilman somea en kuulisi kaikkea tätä möyhäämistä kuin ehkä siltä oikealta lähipiiriltäni - johon siihenkin mahtuu useanlaista mielipidettä. Erona on se, että näiden ihmisten mielipiteet kiinnostavat minua. Näiden ihmisten kanssa voin myös itse keskustella sanan varsinaisessa merkityksessä.
Kuitenkin päivittäin syötteelleni puskee valtava määrä linkkejä, artikkeleita ja statuspäivityksiä, joita en itse ole tavallaan valinnut lukea.
Facebook on ollut minulle huoleton väline viettää aikaa ja pitää yhteyttä ihmisiin. Nyt se joka käyntikerralla nostaa verenpainetta, aiheuttaa pahaa mieltä, nostaa negatiivisia asioita mieleen ja tuuttaa ruudulleni kaikenmaailman soopaa. Tätä kaikkea tulee myös ihmisiltä, joiden kanssa en aivan varmasti kasvokkain ajautuisi keskustelemaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta tai pakolaiskriisistä. Ikinä.
Facebook on ollut minulle huoleton väline viettää aikaa ja pitää yhteyttä ihmisiin. Nyt se joka käyntikerralla nostaa verenpainetta, aiheuttaa pahaa mieltä, nostaa negatiivisia asioita mieleen ja tuuttaa ruudulleni kaikenmaailman soopaa. Tätä kaikkea tulee myös ihmisiltä, joiden kanssa en aivan varmasti kasvokkain ajautuisi keskustelemaan esimerkiksi maahanmuuttopolitiikasta tai pakolaiskriisistä. Ikinä.
Näistä lähtökohdista katsoen koin järkeväksi hillitä Facebookin vaikutusta elämääni. Pikaisella googlaamisella muutama muukin oli halunnut tehdä saman - löysin 99 days of freedom -sivuston.
Ensin ajattelin, että 99 päivää on hemmetin pitkä aika. Jäisin paljosta paitsi... Ai niin mistä?
Joten tässä sitä mennään, 12:n päivän kohdalla - ja olo on huomattavasti parempi.
Muun muassa yliopistoelämään liittyvät tapahtumakutsut bongaan ensimmäisenä Facebookista. Minulta oli mennyt ohi Tampereen Fafa'sin avajaiset (omg mikä onnettomuus!!!). Joitakin privaattiviestejä on jäänyt näkemättä. Jotakin infoa vaikkapa vegaaniasioissa löytäisin helpoiten Facebookista.
Eli kyllä, Facebookilla on merkitystä.
Tylsät odottelut ja ajantappamiset ovat haasteellisempia, sillä nyt tupakan lisäksi pannassa on myös Facebook, jonka sovelluskuvakkeen kohdalle sormi hakeutuu kuin huomaamatta. Ei ole yksi, ei kaksikaan kertaa, kun olen autopilotilla avannut Google-kalenterin appsin, jonka siirsin poistamani Facebook-sovelluksen tilalle.
Huolestuttavaa.
Olen huomannut joinain hetkinä hieman kaipaavani Facebookiin. Välillä tulee ihan sellainen olo, että muttaku mä haluuuuuun mennä sinne!!1111 Samanlaisia tuntemuksia aiheutti tupakka siitä irti pyristellessä. Ei mitään fyysisiä vieroitusoireita, toki, mutta kuitenkin sellaista huomaamatonta harmistusta, kun ei voikaan tarkistaa sieltä jotain tai tylsyyksissään plärätä merkityksetöntä newsfeedin virtaamista. Tapariippuvuus.
Mikä muu internetsivu saa aikaan sellaisen olon, että sinne on pakko päästä? Mikä internetsivu aiheuttaa pienen harmistuksen, kun sinne ei pääsekään tuosta noin urkkimaan muiden elämää?
Mikä internetsivu on niin läsnä elämässä, että siellä käyminen on totaalinen itsestäänselvyys, jota ilman on alkuunsa hankala olla? Mikä internetsivu saa sellaisen merkityksen, että se on yhtä normaali osa arkea kuin vessassa käyminen ja aamupalan syöminen (toivottavasti te kaikki syötte aamupalaa, se on päivän tärkein ateria).
Kuitenkin nykyään on muitakin tapoja pitää yhteyttä. Oletan, että ihmiset kykenevät tarvittaessa etsimään yhteystietoni tai lähestymään minua jotakin muuta kautta: Instagram, Snapchat, sähköposti ja WhatsApp ovat täysin normaalissa käytössä.
Mä olen saanut tähän mennessä 2 viestiä mun ystäviltä, jotka on huomanneet mun puuttuvan vihreiden pallukoiden rivistä. Ne lämmitti mua ihan hillittömästi enemmän kuin Facebook-chatikkunan kilahdus.
Mä olen saanut tähän mennessä 2 viestiä mun ystäviltä, jotka on huomanneet mun puuttuvan vihreiden pallukoiden rivistä. Ne lämmitti mua ihan hillittömästi enemmän kuin Facebook-chatikkunan kilahdus.
Jos asia on tärkeä, sopiva väylä löytyy varmasti. Ehkei yhteydenotto ole niin salamannopeaa ja helppoa, mutta mahdollista kuitenkin.
Kiireelliset asiat - onko niitä oikeasti? Mitkä asiat ovat niin kiireellisiä, että niihin pitää reagoida saman tien? Miten mä olen opettanut itseni tällaiseen tahtiin? Onko muilla samanlaisia ajatuksia?
Kiireelliset asiat - onko niitä oikeasti? Mitkä asiat ovat niin kiireellisiä, että niihin pitää reagoida saman tien? Miten mä olen opettanut itseni tällaiseen tahtiin? Onko muilla samanlaisia ajatuksia?