keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Onnellisuudesta

Luin Helsingin Sanomista kirjailija Tommi Melenderin haastattelun. Hän kritisoi haastattelussa onnentavoittelusta tulleen bisnestä: on elämäntaito-oppaita joka lähtöön, ja sitten niitä värityskirjoja. Mullakin on sellainen. Oon värittänyt siitä halvoilla, huonoilla värikynillä puolikkaan sivun. Siinä vaiheessa mun keskittymiskyky oli jo lentänyt ulos ikkunasta.

Elämäntaito-oppaat on kaikki melko samanlaisia, ja lopulta niissä toistuu melkolailla sama kaava.
Ne muistuttavat usein, että onnellisuus on meidän korviemme välissä, koostuu pienistä asioista, asenne ratkaisee. Miksi me ajattelevat ihmiset oikeasti tarvitsemme hyllyllisen kirjoja kertomaan sen meille?
Oon itsekin lukenut joitakin elämäntaito-oppaita, enkä koe saaneeni niistä kovinkaan hirveästi eväitä elämääni. Parempia ovat olleet psykologiaa valottavat kirjat, jotka antavat edes jonkunlaisen mahdollisuuden ymmärtää omaa mieltä ja sen toimintamalleja - ja sitä kautta ehkä muuttaa niitä onnellisempaan suuntaan. Ehkä.
Tai sitten se voi auttaa hyväksymään sen, että jahas, mä olen tällainen koska niin ja näin. Ja siitäkin voi saada onnellisuutta, koska hyväksyntä on hyvä juttu. Jep.

Melender kertoo kirjoittaneensa novellikokoelman onnesta, jotta saisi selville mitä se hänelle itseasiassa merkitsee.
”En tarvitse ekstrakiksejä, elämyksiä tai suuria onnentunteita. Tarvitsen arjen pysyvyyttä.”, hän kommentoi haastattelussa. 
Jokaisen olisi varmasti ihan hyödyllistä pohtia samaa kuin Melender.
Toisin kuin hän, mä tarvitsen välillä ekstrakiksejä ja suuria onnentunteita. Kuitenkin olen siitä onnellisessa asemassa, että mitä enemmän kasvan aikuiseksi, sitä useammin saan ne kiksit erittäin tavallisista ja pienistä asioista. Mulle riittää vaikkapa kirpparilta löytynyt punainen matkalaukku, pulkkakisat ja kuuma kaakao, kevään ensimmäinen kuiva asfaltti tai se, että taivun taas edelliskertaa vähän pidemmälle joogatunnilla. Onhan nekin elämyksiä, ehkä pienessä mittakaavassa, mutta kuitenkin.
Toisaalta taas pysyvyys luo mulle voimakkaasti turvallisuudentunnetta, ja sitä huomaan kaipaavani paljon. Haluan, että asiat on päivästä toiseen suhteellisen samanlaisia: haluan syödä aamuisin saman aamupalan, rakastan olla kotona. 

On ihan fiksua opetella muistamaan, että onnentunne itsessään, kuten mikään muukaan tunne, ei ole pysyvä. Kaikki täällä on alati muuttuvaa. Se on ollut mulle hankala hyväksyä, mutta opin pikkuhiljaa: elämä ei ole kokoaikaista nousukiitoa tai korkealla lentelyä. Ei vaan voi olla. Ei kuulu olla. Joskus on ihan täysin normaalia olla matalalla.
Toisaalta musta tuntuu nykyään usein myös siltä, että vaikka olen surullinen, kun surettaa tai vihainen, kun siltä tuntuu, se ei vie pois mun onnellisuutta. En koe onnellisuutta niinkään tunteena muiden joukossa. Se on ennemminkin kokonaisuus, jonka katon alle mahtuu paljon. Ja elämän useammat sävyt tuo muistutuksen siitä, että on elossa - kun vaan vielä malttaisi kaikkein pahimmassa angstissaan muistaa, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.
Särmät hioutuu pikkuhiljaa, vaikka edelleenkin olen teatraalinen ja monen tunteen kohdalla kiihdyn nollasta sataan hyvin nopeasti.
Jos olo on ihan ookoo, elämä on tasaista ja pysyvää, turvallista, eikä tunnu oikein miltään, onko silloin onnellinen? Voisiko onnellisuus olla nimen omaan ihan vaan sellaista, että se ei tunnu miltään?  Mä luulen, että onnellisuus on sitä, että sen huomaa vasta pysähtyessään ajattelemaan ja huomaamaan sen.
Meidät on saatu kuvittelemaan, että esimerkiksi vaikkapa parisuhteen alkuhuuman kaltainen iki-ihana onnentunne olisi jotenkin saavutettavissa kokoaikaiseksi olotilaksi.
Ja kun odottaa vaan niitä suurimpia fiiliksiä, pienemmät asiat eivät välttämättä tunnu oikein miltään. Se on vähän surullista.

Onnellisuuteen ja onnentunteeseen liittyy tottakai hirveän paljon erilaisia asioita. Ja eri ihmisille ne näyttäytyy eri tavalla.
Ennen sain onnentunnetta itselleni ensisijaisesti materiasta, uusista jutuista ja tavaroista, melko pinnallisista asioista. Onnellisuutta sellainen ei kuitenkaan luo. En ole elämäni aikana kuitenkaan koskaan ollut onnellinen siksi, että mulla on ollut paljon tavaroita, paljon kaikkea uutta, paljon vaatteita. Ja että mulla on aina ollut jotain hauskaa ja railakasta odotettavaa.
Musta on ihanaa, että mä olen muuttunut tän asian suhteen aika paljonkin.
Just nyt oon eniten onnellinen siitä, että voin elää omien arvojeni mukaisesti ja omannäköistä elämää. Mun onnellisuus syntyy ihmisistä mun ympärillä, ja kiitollisuudesta heitä kohtaan. Sen lisäksi mut tekee onnelliseksi se, että osaan ja pystyn. Ei niinkään onnistumisten yksittäiset hetket, vaikka niistäkin tulee ihana olo. Ennemminkin niin, että kun katson mun elämää ulkopuolelta, voisi mun ulkopuolinen minä sanoa sille Emmalle, että hyvin pyyhkii. Mut tekee onnelliseksi se, että voin olla ylpeä asioista joita teen ja osaan.

Myös tavoitteet on mulle tärkeitä, siis se, että koen oloni tarkoitukselliseksi, ja että mulla on jotakin mihin pyrkiä. En tarkoita mitään painonpudotustavoitetta, joka on ikuinen (mun paino on viimesen 3 viikkoa hiisannut puolen kilon säteellä ylösalas, huumori alkaa olla vähissä), vaan tavoite voi olla vaikkapa sellainen, mitä toi koulu on mulle nyt. En kestä kellumista tai ajelehtimista epävarmuudessa. Ehkä tääkin tulee takaisin siihen pysyvyyteen: kun on tavoite, jota kohti menee, pysyy polulla.

Koska onnellisuus ei kuitenkaan ole stabiili tila, kuinka suuri määrä epäonnistumista tai vastoinkäymistä mahtuu onnellisuuden kanssa samaan mieleen? Voin olla onnellinen, vaikka mun painoni ei putoa, koska se on pikkujuttu. Voin olla onnellinen, vaikka onkin taloudellisesti tiukkaa, koska voin saada apua ja toisaalta sen voin kääntää myös positiiviseksi: enpähän ainakaan kuluta turhaan.
Vaan entä, jos menetän terveyteni? Tai jonkun läheiseni? Siinä ei varmasti pikku joogahetki seesteytä mieltä. Tuskin myöskään lohduttaa ajatella, että heei, kato onnellisuus, se on asenteesta kii. Milloin onnellisuus palaa? Mitä voin tehdä saadakseni sen takaisin? Voiko tapahtua jotain, jonka jälkeen en voi koskaan enää olla onnellinen?

Tuskin.
Yksi lohdullisimpia asioita, jonka oon oppinut, on se, että mikään ei ole pysyvää. Toisaalta se on ollut hankala hyväksyä, mitä tulee hyviin asioihin. Toisaalta se on kuitenkin aika tasavertaista ja oikeudenmukaista.
Ei onni, muttei myöskään onnettomuus pysy. Kaikki tunteet korvaantuvat jossain vaiheessa toisella.

2 kommenttia:

  1. Telkkarissa on nettideittisivun mainos jossa sanotaan että "Perhosia masussa-ihastumisfiilistä parempaa ei ole!" - siinähän sitten vaihtaa koko elämänsä puolisoa jos kerta vaan se fiilis tekee onnelliseksi. :D

    Niin ja mä ilahdun joka aamu siitä että voin valita jonkun söpön Muumikupin aamukaffelle! :D ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä ainakin keksin aika montakin perhosia masussa -ihastumisfiiliksen kanssa tasoihin pääsevää asiaa. Jessus, olis aika lohdutonta, jos toi olis ainoa, en oo kokenut sellaista fiilistä varmaan ainakaan pariin vuoteen.

      Niin just, ne pienet asiat <3 ! Esimerkiksi tänä aamuna uusi tuorepuurokokeilu, joka osoittautui loistokkaaksi!

      Poista