tiistai 15. maaliskuuta 2016

Väliaikakatsaus somettomuuteen ja viinattomuuteen

35 päivää ilman Facebookia, 81 päivää ilman alkoholia. Mitä on tapahtunut?

  • Olo on seesteisempi, huomattavasti seesteisempi. En koe jääneeni mistään elintärkeästä paitsi.
  • Olen yhä suunnilleen kartalla siitä, mitä maailmalla tapahtuu - nyt tosin luen uutisia ennen kaikkea omista lähtökohdistani, en ainoastaan muiden vinkkailun ja linkkailun mukaan news feedistä.
  • Olen saanut aikaiseksi paljon, paljon enemmän asioita kuin ennen.
  • Olen nukkunut paljon, paljon enemmän kuin ennen. Ja olen toisaalta herännyt paljon, paljon aikaisemmin, siis itsestään viimeistään kello 8.




  • Olen joogannut, alkanut taas käymään salilla (mun ihana pikkuveljeni teki mulle ikioman ohjelman <3), ja lenkkeillyt pitkiä sunnuntailenkkejä.
  • Olen huomannut olevani kekseliäämpi ja luovempi kuin aiemmin. Olen organisoinut pulkkakilpailuja ja diy-projekteja.
  • Olen oppinut itsestäni taas paljon. Siis paljon sellaisia asioita, että ahaa, mä oonkin tällainen vaikka oon luullut, että oon hyvinkin sellainen. Se on omituista, koska olen kuvitellut tuntevani itseni jo melko hyvin.




  • Olen syönyt hyvin, paremmin kuin pitkään aikaan: mulla on ollut aikaa ja innostusta laittaa ruokaa ja toisaalta myös varaa käydä ulkona syömässä. En ole tilannut pizzaa (paitsi omg kuulin, että Ravintola Sannasta saa pizzaa vegaanisella juustolla!!!) enkä käynyt herranvuosiin Hesburgerissa.
  • Sen sijaan olen testaillut Tampereen Fafa'sin tarjontaa ja ravinnut itseäni iki-ihanan Zeytuunin luomuksilla. Menkää niihin, kaikki tyypit! Voin tulla mukaan!




  • Olen kokeillut uusia juttuja: avantouintia esimerkiksi. Muita esimerkkejä en itseasiassa keksikään. Kokeilisin, jos keksisin. Avantouinti oli btw ihan parasta.
  • Olen lukenut enemmän kuin viimeiseen pariin vuoteen yhteensä. Jos siis pääsykokeisiin valmistautumista ei lasketa.
  • Laiskottelu on tuntunut oikeutetummalta. En tiedä miksi, en osaa selittää. 




  • Olen muutaman kerran harmitellut sitä, etten voi tarkistaa helposti kuka jokin henkilö on - ja tätä kautta olen saanut huomata, että on oletusarvo olla Facebookissa stalkattavana.
  • Olen itse pitänyt vähemmän yhteyttä ihmisiin. Toisaalta mulla on ollut niin kiire koulun kanssa, että se on jo omalta osaltaan estänyt liiemmät treffailut, toisaalta raskas talvi tunnemyrskyineen ei ole myöskään edistänyt mun sosialisoitumista. Ja toisaalta on tehnyt myös ihan hyvää vähän hengähtää, koska olen aina ollut aktiivinen yhteydenpitäjä hirveän moneen suuntaan.
  • Saan ehkä aavistuksen vähemmän yhteydenottoja ihmisiltä, mutta toisaalta puhelimen piipatessa tiedän viestin lähettäjän todella ajatelleen minua, kun en ole ollut vain listoilla roikkuva vihreä pallo. 
Kokonaisuudessaan tää on siis ollut äärimmäisen positiivinen kokemus, ja jättää kyllä jälkensä varmasti myös aikaan jälkeen ihmiskokeen. Toivon, ettei some tule enää missään vaiheessa olemaan niin iso osa mun arkea - samoin toivon kyllä myös alkoholin kohdalla. Less is more, kerrankin.




Pirullinen PPD, eli minä ja hiusväriallergia.

Postaus on julkaistu ensimmäisen kerran marraskuussa 2011. Julkaisen osan siitä nyt uudelleen (ja kommentit myös), koska se on koko blogihistoriani haetuin, luetuin ja kommentoiduin postaus, ja ymmärrän hyvin miksi. Nykyään hennaan hiukseni, enkä voisi olla tyytyväisempi. En myöskään enää värjäisi hiuksiani pikimustaksi, mutta nohh. Hennauksesta myöhemmin lisää. 

Kuvituksena tässä versiossa luonnollinen hiusvärini 1990-luvulta.

Olin pitkään ensin tummanruskea- ja sitten mustatukkainen. Minulla oli ihana, kaunis ja pitkä musta tukka. Olin leikannut siihen täydellisen otsatukan, hiukset olivat kiiltävät ja ne oli helppo laittaa.
Vaalea tukka oli aina jollain tapaa likaisen tai muuten ruman näköinen, mutta musta oli aina täydellinen.
Musta tukka sopi vaaleaan ihooni, ja mustaan oli helppo yhdistää mitä tahansa värejä, niin vaatteissa kuin asusteissakin.

Ehdin värjätä hiuksiani mustaksi ehkä noin pari-kolme vuotta. Sain toisinaan päähäni muutama päivä värjäyksestä hieman kutinaa, mutta luulin sen johtuvan vain päänahkaan juuttunesta väristä tai kuivuneesta hiuspohjasta. Voi, miten väärässä olinkaan.
Toisinaan kutinaa ei tuntunut, enkä näin ollen osannut yhdistää sitä hiusväriin. Varsinkaan, koska kutina tuli parin päivän viiveellä.
Jatkoin värjäilyä, kunnes korvanlehteni alkoivat vuotaa märkää. Ihan tosi, olin niin urpo, etten tajunnut olevani pahasti allergisoitunut.



Viimeisimmillä värjäyskerroilla koitin pelastaa tilannetta teettämällä kampaamossa hellävaraisilla väreillä värihuutelun ja laittamalla vaaleammanruskean värin - turhaan. Päänahka oli täynnä vesikelloja ja korvanlehdet turvonneet pari viikkoa. Kulutetun kortisoonin määrää ei voi edes kuvailla.

Siinä sitä sitten oltiin. Voi kuulostaa pinnalliselta (ja no, sitä se onkin), mutta surin asiaa todella paljon. Rakastin hiuksiani yli kaiken, rakastin mustaa tukkaa.
Sinimusta väri ja PPD eli para-fenyleenidiamiini olivat allergisoineet minut lopullisesti. Tämän sain selville selatessani internetin ihmeellistä maailmaa yön pimeinä tunteina mustista hiuksista haaveillen. Helsingin Allergia- ja Astmayhdistys kertoo asioista selkeästi, netistä löytyy useita saman kohtalon kokeneita mustatukkaisia.
En ole siis käynyt testeissä, vaan laskenut yksinkertaisen yhteenlaskun. PPDtä on erityisen paljon mustassa hiusvärissä.

Kävi ilmi, että PPD on todella ikävä ja paha allergeeni. Sitä on kaikissa hiusväreissä, joissa on hapete. Se ei varsinaisesti ole siis väriaine, vaan ymmärtääkseni väriä kiinnittävä aine.
PPD tunnetaan myös nimellä "musta henna". Se ei kuitenkaan ole oikeaa, luonnonmukaista hennaa, vaan vaarallinen myrkky.
Monesti hennaväreistä varoitellaan juuri tämän mustan hennan takia. Varuillaan saa ollakin, sillä synteettistä ppd:tä käytetään toisinaan luonnollisen hennan sijasta esimerkiksi ulkomailla hennatatuointien tekoon.
PPD on EU-direktiivin turvin sallittu Suomessakin, vaikka ennen unioniin liittymistä ainetta ei saanut käyttää Suomeen tuotavissa hiusväreissä.
Värinpoisto on ainoa, jota voin "turvallisesti" käyttää, ja sen käyttö ei mielestäni ole kovin suositeltavaa.

PPD:tä tai sen johdannaisia käytetään edelleen järjestäin kaikissa hiusväreissä. Muutamia suoraväritekniikalla toimivia värejä, kuten Elumen, markkinoilta jo löytyy, mutta perinteistä, vaaratonta kestoväriä saadaan vielä odotella. Monet luonnonmukaisiksikin mainostetut hiusvärit ovat kokeneet viherpesun, mutta purkin sisältö voi todellisuudessa olla täysin verrattavissa normaaleihin kestoväreihin - tarkkana saa siis olla.

Tässä lopussa mulla oli lätinää shokkiväreillä värjätyistä, kirkuvanpunaisista hiuksista: käytin siis värinpoistoa ja erilaisia shokkivärejä hyvän tovin vuonna 2011. Se leikki päättyi lopulta, kun jouduin maalaamaan kylppärin putket uudelleen valkoiseksi. 

Jos tulee mieleen kysymyksiä, yritän vastata parhaani mukaan! 


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Musta tulee isona toimittaja

Muistan, kuinka viime vuonna tähän aikaan pakersin hiki hatussa journalistiikan ja viestinnän pääsykoemateriaalien parissa. Luin, pänttäsin, yritin ymmärtää tieteellistä tekstiä, panikoin, koska en ymmärtänyt tieteellistä tekstiä, alleviivasin, yliviivasin, tein reunamerkintöjä, opettelin sisällysluettelon ulkoa. Ja se oli jo toinen kerta saman savotan parissa. Kavereiden kysyessä mun iltapäivän, huomisen tai viikonlopun suunnitelmia, vastaus oli aina sama: luen, mitäs siinä edes kyselet.
Lukemisen ohessa nollasin aivojani tekemällä ääliömäisiä Heliumbooth -videoita ja pelaamalla HayDayta. Molemmista appseista sain noiden 3 kuukauden aikana niin tarpeekseni, etten oo koskenut niihin since.

Mutta se kannatti, sillä 12 viikon uurastus palkittiin hyväksytty-paperilla. Se oli paras ja hienoin tähän mennessä saavuttamistani asioista. Olisin voinut pyörtyä, kun luin tuloksen netistä kaverin vinkattua tulosten tulleen.
En uskaltanut kertoa asiasta juuri kellekään, koska pelkäsin pääsykoetuokseni tarkistuksessa käyneen valtavan suuren virheen.
Sitten tuli kirje postissa. Sitten tuli paksumpi kirje postissa. Sitten kävi kaikenlaista, ja kesä tuntui ihan supertylsältä, koska halusin vain syyskuun.



Nyt siis opiskelen Tampereen yliopistossa journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelmassa ensimmäistä vuotta, olen vielä tämän, lukuvuoden viimeisen, periodin verran fuksi. Mulla on edessä jotakuinkin 4 vuotta opiskelijaelämää, ellei nyt jotain mullistavaa tapahdu.

Toimittajan työ on ollut mulle unelma-ammatti niin kauan kuin pystyn muistamaan. Haaveilin siitä salaa jo lukiossa, mutta koska olin niin kurkkuani myöten täynnä opiskelua, heitin kaikki ajatukset jatko-opiskelusta läskiksi, hain opinto-ohjaajan patistuksesta "vaan johonkin", ja jättäydyin lakki päässä tekemään töitä.
Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista: muutama mulle sopimaton työpaikka, parisuhde, työharjoittelu paikallislehden toimituksessa, vähän pidempi pätkä sijaisuuksia ja lomatuurauksia, parisuhteen päättyminen, freelancer-juttuja maakuntalehden kaupunkiliitteeseen, kotipaikkauntaan kypsyminen, Tampereelle muutto ja lopulta ahdistavan päämäärätön kelluminen, joka herätti vanhan, salaisen ja kuopatun haaveen opiskelusta henkiin.

Mun tutkintoni valmistaa musta lopulta toivon mukaan yhteiskuntatieteiden maisterin. Näin siis, jos kaikki sujuu suunnitelmien mukaan.
En koskaan oikein ajatellut olevani yliopistomaailmaan soveltuva ihminen. Kaikki on niin kovin teoreettista, moni asia lentää korkealla yli hilseen, tieteellinen kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Tiedostan kuitenkin, että ollakseen toimittaja, on ihan näppärää omistaa muutakin kuin ylioppilastutkinto. Ja toisaalta, myös akateemiseen maailmaan pääsee sisälle, kun hieman näkee vaivaa.

Uskon, että vaikka olen ehkä keskiverto yliopisto-opintoja aloittavaa opiskelijaa vanhempi, se nimenomaan on mun etuni. Musta ei olisi ikinä ollut silloin lukiosta valmistuneena tähän, never. Olin niin epäkypsä, ja sen lisäksi halusin aivan erilaista elämää. En olisi osannut arvostaa opetusta, enkä liiemmin olisi varmaan ymmärtänytkään siitä mitään. Motivaatio, siis mikä?
Pari (köhköh, 6) välivuotta teki meikäläiselle hyvää: ehdin kokeilla työelämää, ehdin varmistua siitä, että nimenomaan toimittajan työ on mua varten. Ehdin myös erittäin voimakkaasti kokea sen, mikä ei ole mua varten - se on melkein vielä tärkeämpi kokemus mun listalla. Ehdin myös asettua Tampereelle, juurruttaa elämäni tänne. Kaikki meni siis juuri kuten pitikin.

Moni (keskimäärin 400+ henkilöä on osallistunut aiempien vuosien pääsykokeisiin) pakertaa Mediayhteiskunta-kirjan parissa parhaillaan, loput pääsykoemateriaalista kaiketi julkaistaan piakkoin. Meidän ainejärjestön, siis Vostokin, fuksit järjestävät valmennuspäivän (infoa esimerkiksi täällä) kuukauden päästä. Vielä on hyvin aikaa tuskastua, epäillä omaa osaamista, valua syvälle itsensäruoskinnan kuiluun ja vaipua epätoivoon!


Muutama vinkki kuitenkin sinnikkäille treenaajille parin kuukauden rutistukseen:

- Etsi opiskelukaveri, jos mahdollista. Mene valmennuspäivään, tutustu siellä johonkuhun kenen kanssa voit käydä suullisesti läpi pääsykoemateriaalin asioita. Tai käytä sosiaalista mediaa hyväksesi. Toisen samassa jamassa olevan hekilön kanssa keskustelemalla vaikeatkin asiat aukeaa helpommin.
- Opettele kirjan sisällysluettelo. Pystyt myöhemmin yhdistämään oppimiasi asioita sisällysluettelon avulla mielessäsi.
- Tutki aiempia pääsykokeita. Niitä löytyy täältä.
- Lue, lue ja lue. Lue niin, että ymmärrät, älä vain opettele ulkoa. Etenkin artikkelit tuotti mulle itselle, tieteellisen tekstin lukemisessa noviisille, suuria hankaluuksia. Tee muistiinpanoja siitä, mitä tekstin sisältö tarkoittaa, älä siitä, mitä tekstissä lukee.


Kokeessa

- Järjestä ajankäyttö fiksusti. Älä jää jumittamaan liikaa yhteen tehtävään. Palaa sen pariin, kun muut tehtävät on tehty. Aika kokeessa menee todella nopeasti.
- Älä keskity liikaa tuottamaan tieteellistä tekstiä. Anna vapaammissa esseetehtävissä kirjoitustaitosi ja tyylisi näkyä - omaa harkintakykyä käyttäen.
- Käytä kaikki kokeeseen annettu aika. Sisäänpääsy voi olla pisteestä kiinni.

Kokeen jälkeen

- Taputa itseäsi olalle, palkitse jollain kivalla ja ala odottaa kauhulla tuloksia. Huomioi, että tulokset voivat näkyä Opintopolussa jo päiviä viimeistä julkaisupäivää aiemmin.
- Päivitä siis Opintopolkua pakkomielteisesti.
- Jos et pääse sisään, käy katsomassa, mikä meni pieleen. Pääsykoetta on ainakin aiempina vuosina päässyt jälkikäteen tarkastelemaan. Sieltä voi poimia hyviä vinkkejä siihen, mitä korjata seuraavana vuonna.
- Jos pääset sisään, käy silti katsomassa pääsykoettasi. Tuskin muistat siitä kuumottavan tilanteen takia mitään. Samalla voit fiilistellä sitä, kuinka helvetin hyvä olit.


Jos yliopiston ovet ei kaikesta yrittämisestä huolimatta aukea tänä vuonna, sille on varmasti joku syy. Itse en päässyt ensimmäisellä yrittämällä, koska mulla oli vielä autolaina maksamatta, enkä olisi pärjännyt taloudellisesti (AHAHAHAHAHAAH lue: en vaan panostanut tarpeeksi vaan pelasin pelkästään HayDayta).
Älä lannistu, tee vuosi jotain hauskaa ja kokeile uudelleen.
Hylätty paperi on siitä hyvä paperi, että ainakin se kertoo sen, haluatko hakukohteeseesi oikeasti. Mun hylsy konkretisoi todella voimakkaasti sen, että haluan juuri tuonne, ja että olen valmis tekemään sen eteen töitä.

Jos joku, joka päätyy lukemaan tänne saakka, on hakemassa journalistiikan opintoihin, kommentoi ja kerro. Olispa hauskaa!

Purkkihamsterista aineettomaksi, I'm on my way.

Olen elellyt ruokavalioltani vegaanisesti nyt vuoden ja pari kuukautta sen päällekin. Enkä vaihtaisi sitä pois.
Kosmetiikkavarastot muuttuvat vegaanisiksi pikkuhiljaa - joillekin tuotteille on ollut todella hankala löytää korvaajaa, ja toisaalta taas monesti vegaaninen vaihtoehto on osoittautunut paremmaksi. Osa tuotteista tuntuu kestävän ja kestävän, ja mitään en heitä turhanpäiten pois, kun se kerran on ostettu.
Yllättävän paljon mulla on ollut jo lähtökohtaisesti cruelty free -tuotteita, kiva huomata. Sitten on tullut niitäkin tuotteita eteen, joiden olen kuvitellut olevan vegaanisia, mutta jotka olen jossain kohtaa huomannut sisältävän kuitenkin jotakin eläinperäistä: kosmetiikan vegaaniuden selvittäminen on joidenkin tuotteiden kohdalla melkoisen haastavaa. Facebookin Vegaanikosmetiikka-ryhmästä on ollut mulle suuri apu! Myös Vegaanituotteet-nettisivun kosmetiikan raaka-ainelista ja tuotemerkkilista ovat olleet kovassa tarkastelussa, samoin Animalian eläinkokeettoman kosmetiikan pupulista. Moni alunperin eläinperäinen ainesosa voidaan nykyään korvata synteettisellä, mutta aineen alkuperän selvittäminen se vasta rumba voi olla.

Varmaan jotakin aikuisuuden tuomaa järkeä tai jotain, mutta mulla on pakottava tarve päästä eroon kaikista turhista purkeista ja purnukoista, joita oon hanakasti vuosikaudet keräillyt. Yritän käyttää niitä pois, tuhlailematta toki joo, mutta kuitenkin. Monen tuotteen kohdalla olen päättänyt, että en tarvitse enää tilalle uutta. Kropan ja kasvojen kemikaalikuormitus mietityttää parabeeneineen ja alumiineineen, mä olen uutterasti meikannut 13-vuotiaasta asti näppyläisen naamani piiloon, tunkenut kasvoihini, kainaloihini ja päänahkaani vaikka mitä tököttejä. Lopulta, jos alkaa miettimään kemikaalien terveysvaikutuksia, saa kipata melkoisen kasan kosmetiikkaa yli laidan - niin moni tuote sisältää jotakin arveluttavaa. Koska olen allergisoitunut hiusväreille ja ainakin joillekin ripsiliimoille, en halua pelleillä muidenkaan tököttejen kanssa turhaan. Siksi pyrin pikkuhiljaa siirtymään luonnonkosmetiikan turvallisemman oloisille vesille. Seuraavana vuorossa on tilaus Lushille, en malta odottaa, että mun hoitoaine ja shampoo loppuu.

Jos mä mietin mun purnukkamenneisyyttä ja yritän poimia joitakin mun lempituotteita kaikkien satojen kokeiltujen joukosta, ei pulpahda mitään mieleen. Ei mitään sellaista, että jumaliste tää shampoo on aivan eri luokkaa kun muut shampoot! Oon kokeillut hirveän montaa eri meikkivoidetta, eikä mikään mun iholle tehnyt ihmeempää ihmettä. On paksumpia, on ohuempia, joo. Huonoja, ja ihan hyviä, mutta ei maailmaa mullistavia.
Mun mielestä se kertoo hyvin just sen loputtoman kokeilemisen ja testailemisen turhuudesta. Miksi herranjumala mä olen ostanut hiusnaamioita joka lähtöön, kun todellisuudessa mun hiukset ei ole yhtään sen ihmeemmiks koskaan minkään kosteuttavan mutanaamion voimasta muuttunut?
Tokihan tämä nyt on hyvin voimakas kärjistys. Kivahan se on käyttää kivoja tuotteita. Arjen luksusta and so on, mutta ei mulle enää.

Nyt tuntuu, että mitä simppelimpää, sen parempi. Olen pilkannut äitiäni aineettomuudesta niin pitkään kun muistan, porukoilla on ollut turha etsiä tuotteita täsmäkäyttöön. Ei suihkugeeliä, ei kuorinta-aineita, ei mitään ylimääräistä muka-luksusta, Marseille-saippua käy kaikkeen. Nyt huomaan muuttuvani äitini kaltaiseksi tässäkin asiassa. Kaikki purkit pois, jos samaa tuotetta voi käyttää sekä naamaan, että kainaloihin, mulle se heti (thanks, kotimainen klassikkotuote LactoLine, jolla jo teininä hinkkasin koko vartaloni puhtaaksi! Siis, paluu juurille).

Ja hei! Paljon voi tehdä myös itse: suolasuihkeen keittelin hetki sitten kokoon, käytetyistä kahvinpuruista saa kookosöljyn tai muun kasviöljyn kanssa ihanan vartalokuorinnan. Kookosöljy rasvaa yöksi kasvot, sheivauksen jälkeen koivet. Itseasiassa se ajaa myös sheivausgeelin asian mainiosti.
Samalla säästää sievoisen summan rahaa.

Onko teillä jotain huippuvinkkejä kotikosmetiikkaan tai hihassa joitakin loistavia 100 in 1 -tuotteita? Mä poimin seuraavaan aihetta käsittelevään postaukseen omia suosikkeja, mutta nyt mun kosmetiikkalaarit on niin ruokottomassa kunnossa, etten kehtaa raottaa niitä. So sorry.


keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Onnellisuudesta

Luin Helsingin Sanomista kirjailija Tommi Melenderin haastattelun. Hän kritisoi haastattelussa onnentavoittelusta tulleen bisnestä: on elämäntaito-oppaita joka lähtöön, ja sitten niitä värityskirjoja. Mullakin on sellainen. Oon värittänyt siitä halvoilla, huonoilla värikynillä puolikkaan sivun. Siinä vaiheessa mun keskittymiskyky oli jo lentänyt ulos ikkunasta.

Elämäntaito-oppaat on kaikki melko samanlaisia, ja lopulta niissä toistuu melkolailla sama kaava.
Ne muistuttavat usein, että onnellisuus on meidän korviemme välissä, koostuu pienistä asioista, asenne ratkaisee. Miksi me ajattelevat ihmiset oikeasti tarvitsemme hyllyllisen kirjoja kertomaan sen meille?
Oon itsekin lukenut joitakin elämäntaito-oppaita, enkä koe saaneeni niistä kovinkaan hirveästi eväitä elämääni. Parempia ovat olleet psykologiaa valottavat kirjat, jotka antavat edes jonkunlaisen mahdollisuuden ymmärtää omaa mieltä ja sen toimintamalleja - ja sitä kautta ehkä muuttaa niitä onnellisempaan suuntaan. Ehkä.
Tai sitten se voi auttaa hyväksymään sen, että jahas, mä olen tällainen koska niin ja näin. Ja siitäkin voi saada onnellisuutta, koska hyväksyntä on hyvä juttu. Jep.

Melender kertoo kirjoittaneensa novellikokoelman onnesta, jotta saisi selville mitä se hänelle itseasiassa merkitsee.
”En tarvitse ekstrakiksejä, elämyksiä tai suuria onnentunteita. Tarvitsen arjen pysyvyyttä.”, hän kommentoi haastattelussa. 
Jokaisen olisi varmasti ihan hyödyllistä pohtia samaa kuin Melender.
Toisin kuin hän, mä tarvitsen välillä ekstrakiksejä ja suuria onnentunteita. Kuitenkin olen siitä onnellisessa asemassa, että mitä enemmän kasvan aikuiseksi, sitä useammin saan ne kiksit erittäin tavallisista ja pienistä asioista. Mulle riittää vaikkapa kirpparilta löytynyt punainen matkalaukku, pulkkakisat ja kuuma kaakao, kevään ensimmäinen kuiva asfaltti tai se, että taivun taas edelliskertaa vähän pidemmälle joogatunnilla. Onhan nekin elämyksiä, ehkä pienessä mittakaavassa, mutta kuitenkin.
Toisaalta taas pysyvyys luo mulle voimakkaasti turvallisuudentunnetta, ja sitä huomaan kaipaavani paljon. Haluan, että asiat on päivästä toiseen suhteellisen samanlaisia: haluan syödä aamuisin saman aamupalan, rakastan olla kotona. 

On ihan fiksua opetella muistamaan, että onnentunne itsessään, kuten mikään muukaan tunne, ei ole pysyvä. Kaikki täällä on alati muuttuvaa. Se on ollut mulle hankala hyväksyä, mutta opin pikkuhiljaa: elämä ei ole kokoaikaista nousukiitoa tai korkealla lentelyä. Ei vaan voi olla. Ei kuulu olla. Joskus on ihan täysin normaalia olla matalalla.
Toisaalta musta tuntuu nykyään usein myös siltä, että vaikka olen surullinen, kun surettaa tai vihainen, kun siltä tuntuu, se ei vie pois mun onnellisuutta. En koe onnellisuutta niinkään tunteena muiden joukossa. Se on ennemminkin kokonaisuus, jonka katon alle mahtuu paljon. Ja elämän useammat sävyt tuo muistutuksen siitä, että on elossa - kun vaan vielä malttaisi kaikkein pahimmassa angstissaan muistaa, että kaikki loppujen lopuksi on hyvin.
Särmät hioutuu pikkuhiljaa, vaikka edelleenkin olen teatraalinen ja monen tunteen kohdalla kiihdyn nollasta sataan hyvin nopeasti.
Jos olo on ihan ookoo, elämä on tasaista ja pysyvää, turvallista, eikä tunnu oikein miltään, onko silloin onnellinen? Voisiko onnellisuus olla nimen omaan ihan vaan sellaista, että se ei tunnu miltään?  Mä luulen, että onnellisuus on sitä, että sen huomaa vasta pysähtyessään ajattelemaan ja huomaamaan sen.
Meidät on saatu kuvittelemaan, että esimerkiksi vaikkapa parisuhteen alkuhuuman kaltainen iki-ihana onnentunne olisi jotenkin saavutettavissa kokoaikaiseksi olotilaksi.
Ja kun odottaa vaan niitä suurimpia fiiliksiä, pienemmät asiat eivät välttämättä tunnu oikein miltään. Se on vähän surullista.

Onnellisuuteen ja onnentunteeseen liittyy tottakai hirveän paljon erilaisia asioita. Ja eri ihmisille ne näyttäytyy eri tavalla.
Ennen sain onnentunnetta itselleni ensisijaisesti materiasta, uusista jutuista ja tavaroista, melko pinnallisista asioista. Onnellisuutta sellainen ei kuitenkaan luo. En ole elämäni aikana kuitenkaan koskaan ollut onnellinen siksi, että mulla on ollut paljon tavaroita, paljon kaikkea uutta, paljon vaatteita. Ja että mulla on aina ollut jotain hauskaa ja railakasta odotettavaa.
Musta on ihanaa, että mä olen muuttunut tän asian suhteen aika paljonkin.
Just nyt oon eniten onnellinen siitä, että voin elää omien arvojeni mukaisesti ja omannäköistä elämää. Mun onnellisuus syntyy ihmisistä mun ympärillä, ja kiitollisuudesta heitä kohtaan. Sen lisäksi mut tekee onnelliseksi se, että osaan ja pystyn. Ei niinkään onnistumisten yksittäiset hetket, vaikka niistäkin tulee ihana olo. Ennemminkin niin, että kun katson mun elämää ulkopuolelta, voisi mun ulkopuolinen minä sanoa sille Emmalle, että hyvin pyyhkii. Mut tekee onnelliseksi se, että voin olla ylpeä asioista joita teen ja osaan.

Myös tavoitteet on mulle tärkeitä, siis se, että koen oloni tarkoitukselliseksi, ja että mulla on jotakin mihin pyrkiä. En tarkoita mitään painonpudotustavoitetta, joka on ikuinen (mun paino on viimesen 3 viikkoa hiisannut puolen kilon säteellä ylösalas, huumori alkaa olla vähissä), vaan tavoite voi olla vaikkapa sellainen, mitä toi koulu on mulle nyt. En kestä kellumista tai ajelehtimista epävarmuudessa. Ehkä tääkin tulee takaisin siihen pysyvyyteen: kun on tavoite, jota kohti menee, pysyy polulla.

Koska onnellisuus ei kuitenkaan ole stabiili tila, kuinka suuri määrä epäonnistumista tai vastoinkäymistä mahtuu onnellisuuden kanssa samaan mieleen? Voin olla onnellinen, vaikka mun painoni ei putoa, koska se on pikkujuttu. Voin olla onnellinen, vaikka onkin taloudellisesti tiukkaa, koska voin saada apua ja toisaalta sen voin kääntää myös positiiviseksi: enpähän ainakaan kuluta turhaan.
Vaan entä, jos menetän terveyteni? Tai jonkun läheiseni? Siinä ei varmasti pikku joogahetki seesteytä mieltä. Tuskin myöskään lohduttaa ajatella, että heei, kato onnellisuus, se on asenteesta kii. Milloin onnellisuus palaa? Mitä voin tehdä saadakseni sen takaisin? Voiko tapahtua jotain, jonka jälkeen en voi koskaan enää olla onnellinen?

Tuskin.
Yksi lohdullisimpia asioita, jonka oon oppinut, on se, että mikään ei ole pysyvää. Toisaalta se on ollut hankala hyväksyä, mitä tulee hyviin asioihin. Toisaalta se on kuitenkin aika tasavertaista ja oikeudenmukaista.
Ei onni, muttei myöskään onnettomuus pysy. Kaikki tunteet korvaantuvat jossain vaiheessa toisella.